Kuuntele 2. luku:
Antero palasi pariovista johtajien puolelta työntekijöiden puolelle. Tunnelma muuttui taas täysin mielisairaaksi. Joku oli löytänyt megafonin ja alkanut sillä jakaa ohjeita, siitä mitä työntekijä sai siirtää ja mitä piti jättää muuttofirman muutettavaksi.
Megafonin käyttö sai muut ihmiset vain mölyämään entistäkin kovempaa. Kaikki keskustelut käytiin huutamalla.
Kiinalaisen näköinen mies oli laittanut A-tikkaat pöydälleen ja yritti kurkottaa jatkojohtoa kiinni kattopalkissa olevaan pistokkeeseen, joka oli luultavasti tarkoitettu valaistusta varten.
Toisessa suunnassa itkevä nainen hakkasi kauluspaitaista miestä muovisella roskasangolla päähän.
Se oli ainoa työntekijöille tarkoitettu roskasanko. Yrityksen uuteen strategiaan kuului kierrätys, joten roskikset päätettiin poistaa yhtä lukuun ottamatta. Roskiksia sai olla vai esihenkilöillä.
Yrityksen strategiaa ei ollut suunniteltu ihan niin pitkälle, että se olisi ottanut kantaa siihen, mihin roskat laitettaisiin roskakorien poistuessa.
Kun Antero löysi uuden työpisteensä, ei jäänyt epäselväksi miksi kukaan ei halunnut sitä – työpisteen kohdalla oli sekä pystypalkki että viistopalkki, jotka pöydän lisäksi veivät käytännössä kaiken tilan. Työpöytä mahtui niukasti viistopalkin alle, mutta tuoli mahtui ainoastaan pystypalkin taakse.
Anteron tietokone, näppäimistö ja hiiri oli asennettu muuttofirman toimesta paikoilleen. Hänen tuolinsakin oli tuotu paikalle, mutta tuolilta ei ollut pääsyä koneelle palkkien takia.
Viistopalkin alla oleva pöytä oli pieni, ja siinä seisoi nykyaikana harvinainen näky: pölyn peittämä Dellin 17-tuumainen näyttö, joiden valmistus oltiin lopetettu luultavasti jo markka-aikana. Kun palkkien takaa kurkisti, näytöllä oli Windowsin kirjautumissivu.
Pylväiden takia Antero ylettyi vain yhdellä kädellä kerrallaan pylvään takaa näppäimistöön. Kymmensormijärjestelmä tulisi olemaan hyvin hankalaa.
Eilen, kun Antero Meretniemi lähti työpaikaltaan kotiin, hänellä oli kaksi 27-tuuman Lenovon kaarevaa näyttöä. Ne saadakseen Anteron oli pitänyt tehdä kaksi Microsoftin sertifikaattia omalla ajallaan ja maksaa sertifikaatit itse.
Kun näytöt aikanaan saapuivat, Antero oli tarjonnut kollegoilleen kakkua, jonka oli itse tehnyt.
Antero näki näyttönsä käytävän toisella puolella olevassa työpisteessä. Työpistettä vartioimassa oli intialainen mies, jonka etunimen Antero tiesi: Mukeshi. Hänen sukunimeään ei kukaan, häntä itseään ja luultavasti äitiään lukuun ottamatta muistanut.
Mukeshi vartioi melkoista saalista vähäpätöisellä vartalollaan. Antero muisteli olleensa niin pieni ehkä kuudennella luokalla. Mukeshi seisoi kubiikkelinsa oviaukolla kädet puuskassa itsevarma hymy kasvoillaan.
Matalien sermien yli olo helppo nähdä, että siellä oli vartioituna ainakin Anteron kaarevat näytöt, kirjoja, kaapeleita, täysiä muuttolaatikoita, kaksi sisäkasvia, yksi valkotaulu, lasertulostimia, pöytäjääkiekko ja kahvinkeitin.
Mukeshi oli laittanut jopa kuvan Anteron ex-tyttöystävästä oman kubiikkelinsa seinään. Mies oli varmasti ahkeroinut koko yön saadakseen noin hyvän saaliin.
Anteron tunteet ex-kihlattuunsa olivat sammuneet jo aikaa sitten, joten itseasiassa ainoa asia mistä hän ei ollut pahoillaan oli juuri se kuva hänestä. Mukeshin työpisteellä oli paljon arvokkaampia asioita.
Anteron silmissä pimeni hetkeksi, kun hän näki Mukeshin jalassa hänen uudet Niken juoksukenkänsä. Ne näyttivät olevan lapsivartaloiselle Mukeshille noin kymmenen numeroa liian isot, mutta mies kantoi niitä täydellä ylpeydellä, sillä kengät olivat miltei uudet. Antero oli maksanut niistä yli 200 euroa.
Taustalta kuuluu metallinen kolahdus. Kiinalainen, joka yritti hakea sähköä kattopalkista, sai sitä tavalla, jota ei toivonut ja tippui sähköshokin lamauttamana kivuliaan näköisesti tikkaiden päälle. Samalla hetkellä valot välähtivät.
Kiinalainen jatkoi sätkimistä sähköjohto kourassaan. Vikavirtakytkin ei ilmeisesti tässä toimistossa toiminut.
”Minä otan hänen kubiikkelinsa!” huutaa joku nainen.
Kiinalainen alkoi savuta.
”Minä otan tuolin!”
”Minä otan kiinalaisen huonekasvin!”
Kiinalaisen hihat syttyivät tuleen ja valot jatkoivat välkehtimistä.
”Hiirimatto on mun! Jos siinä on ne uudet arvot…”
Sitten joku armeliaampi päästi jauhesammuttimen tyhjäksi miehen päälle. Valotkin lakkasivat välkehtimästä.
Kiinalainen nousee ylös valkean jauheen peitossa edelleen savuten. Ympärille kertynyt yleisö huokaisee pettymyksestä, kun sille selvisi, että mies tulisi jäämään henkiin.
”Toi oli muuten meidän tiimin vaahtosammutin. Arvaa vaan laitanko laskun perään? Mikä sinun kustannuspaikkasi on?” kimitti joku nainen nasaalilla ja hyvin syyttävällä äänellä kaiken savun keskellä.
Ketään ei kiinnostanut sen miehen hyvinvointi, joka oli juuri tempaissut 220 volttia vaihtovirtaa kehoonsa parin minuutin ajan. Kun mies huomasi, että hänen tavaroitaan oli varastettu, hän alkoi itkeä.
Antero palautti katseensa Mukeshiin.
”Nuo näytöt ovat minun!” Antero sanoi terävästi, mutta tilanteeseen nähden rauhallisesti.
”Vain IT-osasto saa siirtää näyttöjä”, Mukeshi vastasi lakonisesti melko hyvällä Suomen kielellä.
Antero astuu lähemmäksi: ”Nyt se IT-osasto saa siirtää nuo..”
Astuttuaan lähemmäksi, hän näki, että kumpaankin näyttöön oli liimattu muuttofirman tarra, johon oli kirjoitettu ”Mukeshi Dhaibhaatebarahathe” täsmälleen samalla pyöreällä kasialalla kuin kaikkiin muihinkin työpisteessä olevaan esineeseen. Jopa ex-tyttöystävän potretissa oli kyseinen nimi tarraan kirjoitettuna.
”Minä olen IT-osasto”, Mukeshi sanoi arvovaltaa uhkuen.
”Nyt mulkku, annat nuo näytöt mulle takaisin, sitten juoksukenkäni. Vanhat kirjani saat pitää ja ex-tyttöystävän kuvan. Voin antaa hänen puhelinnumeronsakin. Mutta muut kamat palautat heti, senkin varasteleva pikku paskiainen…”
”I do not understand anything. Go away! I call security! I call IT manager! I do not understand! I call HR! Then I call police! Then I call RH again! You are thief!” Mukeshin melkein täydellinen Suomen kieli katosi jonnekin.
Antero sulki silmänsä hetkeksi. Mukeshin intian-englantilainen mölinä painui taka-alalle. Hän piti silmiään kiinni ainakin minuutin verran. Hän kävi päässään nopean keskustelun siitä, miksi oli enää töissä tällaisessa yrityksessä.
Kun hän avasi ne, hän näki kiinalaisen yrittämässä kiivetä uudelleen hakemaan sähköä kattopalkin pistokkeesta. Hänellä oli jopa pari kannustajaa tällä kertaa.
Mukeshi alkoi sulkea teipillä pääsyä omaan kubiikkeliinsa ja jatkoi englanniksi erilaisten tahojen luetteloimista, jonne hän aikoisi soittaa. Myös Obama, Mikko Kuustonen ja Martti Ahtisaari mainittiin.
Antero mietti hetken, että kuinka pitkälle Mukeshi lentäisi, jos hän lataisi oikealla suoralla täysiä turpaan. Hän oli hyvin, hyvin lähellä jopa tehdä sen.
Mutta hän ei tehnyt.
Antero ole ollut ollut koskaan väkivaltainen. Ainakaan selvinpäin.
Hän istahti lattialle ja nojasi kubiikkelissaan olevaan pylvääseen. Korvissa humisi ja hän halusi sen tunteen menevän ohi. Viha piti saada pois.
Ohi juoksi kirkuva nainen, joka kantoi tulostinta kädessään. Hänen perässään juoksi kaksi miestä nyrkit ojossa: ”Pysäyttäkää hänet! Ei siinä ole edes mustetta!”
”On vielä Cyania”, nainen vastasi kirkuen.
Kiinalainen syttyi uudelleen tuleen, muttei tippunut tällä kertaa, vaan jäi kouristelemaan tikkaille sähkösavun keskelle.
Miten tämä paikka on saanut meidät tällaisiksi? Se on tämä paikka… Ei näissä ihmisissä mitään vikaa ole. He ovat vain tämän työpaikan kiroamia.
”Antakaa 20 valkotaulutussia – tai tapan siivoojan!” raivon valtaama huuto kuului, muutaman kubiikkelin takaa. ”Olen tosissani. Nämä sakset ovat terävät. Hain ne juuri tarvikevarastosta”, uhkaaja sanoi. ”Eri värejä pitää olla!”
Antero nousi seisomaan.
”Mutta eihän meillä ole enää tarvikevarastoa”, joku kommentoi.
”Onhan. Kakkosessa. Tapanko siivoajan vai annatteko tusseja?” raivoissaan oleva mies piti naissiivoajaa otteessaan ja saksia tämän kurkulla. ”Haluan mustia, sinisiä, punaisia ja vihreitä tusseja!”
Osa väestä lähti rynnimään ilmeisesti kohti kakkoskerrosta etsimään tarvikevarastoa, jota ei pitänyt olla. Siellä saattaisi olla vielä jotain varastettavaa.
”Ei keltaisia! Eikä permanentteja! Jos joku tuo keltaisen taulutussin tai permanentin, niin tapan siivoojan heti!”
Antero tonki hetken laatikkojaan. Hänellä oli paha tapa, itse edes sitä huomaamatta, ottaa mukaansa kaikki taulutussit. Se oli yksi syy, miksi koko kiinteistöstä oli tussit kateissa. Ja myös sen vuoksi hän löysi laatikostaan niitä useita satoja.
”Mukeshi! Anna muovipussi, niin saat pitää kengät.”
Se toimi. Mukeshi antoi Anterolle mukisematta muovipussin. Siinäkin oli teipissä Mukeshin koko nimi: Mukeshi Dhaibhaatebarahathe.
Antero lappoi muovipussiin pari sataa taulutussia. Sitten hän lähti kohti järkensä menettänyttä miestä.
”Karl! Eikö sinun nimesi ole Karl?” Antero puhui rauhallisesti. Antero muisti Karlin nimen jostain yhteydestä. He olivat ehkä olleet yhtä aikaa firman sählykerhossa, ennen kuin se lopetettiin säästösyistä.
”On! Mitä sitten?” saksia pitelevä mies sanoi sylki roiskuen. Siivoajalla kyyneleet vuosivat silmistä.
”Minulla on tässä pussi täynnä taulutusseja. Saat ne, jos päästät siivoajan.”
”Mistä tiedän, ettet bluffaa?”
”Et tiedäkään, Karl, mutta jos et ota riskiä, et voi koskaan saada tätä pussia”, Antero sanoi ystävällisellä äänellä ja ravisteli pussia. ”Päästä Ruut menemään, niin saat tussit ja kukaan ei loukkaannu.”
”Entä jos en päästä?”
”No sitten se edellinen sanomani lause – mutta päin vastoin.”
”Täh?”
”Eli sinä et saa tusseja ja joku loukkaantuu. Lisäksi voin sanoa, että se joka loukkaantuu, on todennäköisesti sinä, Karl. Ruut on siivonnut sinun jätteitäsi täällä kolme vuotta ja hänellä on lapsi kotona. Eli jos teet noilla saksilla jotain hänelle, niin minä pidän huolen, että ne sakset löytyvät niin syvältä peräsuolestasi, että kuolinsyyntutkija joutuu vuokraamaan pienen sukellusveneen, että saa ne takaisin. Ota nyt nämä saatanan tussit.”
Mies päästi siivoajan vapaaksi. Ruut lähti itkien kohti rappusia. Antero oli usein jutellut Ruutille, sillä tämä oli kaunis.
Antero heitti pussin Karlille, joka alkoi heti penkomaan haltioituneena pussin sisältöä.
Jotkut taputtivat.
Tussipussin saanut Karl tuli hyväntuuliseksi. Muutkin hänen ympärillään alkoivat taas pulista iloisesti. ”Vaihdatko 50 kansiota kolmeen tussiin? On eri värisiä.” ”Onko siellä yhtään permanenttia?” ”Voi kun joskus saataisiin oma valkotaulu…” ”Karl, tulisitko meille joskus grillaamaan?”
”Hei! Nyt tänne tulee sähköä!” huusi ilahtunut naisääni. Katosta ilmeisesti sai sähköä, mutta vain jos kiinalainen toimi johtimena.
Konttorissa haisi palanut liha.
Kumma Puoli 