Arkkitehti, 5. luku – Aion – 4.6.2018

Arkkitehti, 5.luku, Aion

Kuuntele 5. luku:

Maanantaiaamuna Antero heräsi virkeänä, vaikka hän oli nukkunut vain pari tuntia. Hän ei saanut unta, sillä muutaman viime päivän tapahtumat pyörivät hänen mielessään.

Koko eilisenkin hän oli ollut rauhaton. Anteron piti juosta kymmenen kilometrin lenkki, mutta hän repi itsensä uuvuksiin jo paljon ennen puolta väliä ja käveli kotiin.

Ensimmäistä kertaa aikuisen elämänsä aikana Antero oli illalla katsonut vaatteet valmiiksi työpäivää varten.

Ihmiset voidaan jakaa kahteen leiriin sen suhteen, että onko vaatteiden valitseminen ensimmäisenä päivänä uudessa työpaikassa helppoa vai vaikeaa. Välimaastoa ei ole.

Antero kuului siihen viimeiseen ryhmään. On olemassa universaali sopimus, että ohjelmistoarkkitehtien ei tarvitse noudattaa yrityksen pukukoodistoa. Antero piti siitä mielellään kiinni, mutta jotenkin tämä uusi työpaikka tuntui erilaiselta. Hugo Wollter antoi sellaisen kuvan itsestään, että hänen pukunsa oli tip top vaikka saunassa ollessaan.

Antero oli illalla vaatteita valitessaan päätynyt mustiin farkkuihin ja mustaan pikkutakkiin, mutta aamuisen ajattelukierroksen jälkeen hän päätyi kuitenkin mustiin pitkiin shortseihin ja mustaan t-paitaan. Hän mietti hetken soittaisiko Matti Eskolle ja kysyisi vahvistusta mielipiteelleen, mutta antoi asian olla.

Hugo Wollter oli taas aamulla vastassa. He olivat sopineet tapaamisen oven edessä kello 9. Antero oli kymmenen minuuttia etuajassa. Hugo tuli paikalle tasan kello 9.00.

Herra Wollter oli sinä aamuna vakavampi kuin heidän edellisellä tapaamisellansa. He eivät tervehtimisen jälkeen vaihtaneet sanaakaan, kun he kävelivät hissille ja matkustivat sillä neljänteen kerrokseen. Kerrosta alemmaksi kuin viimeksi.

Kerros näytti samalta kuin viideskin kerros, mutta yhden avokonttorin sijasta siellä oli kuusi eri osastoa, kolme käytävän kummallakin puolella. Osastot olivat erotettu toisistaan ja käytävästä väliseinillä. Osastoihin ei menty kuitenkaan ovesta, vaan leveästä oviaukosta. Jokaiseen osastoon mahtui noin kuusi työpöytää. Yksi osastoista oli taukotila, jossa oli kahviautomaatti ja pyöreitä pöytiä.

Tämä kerros ei näyttänyt ihan niin asumattomalta kuin viides kerros oli näyttänyt. Suojamuoviin käärittyjä huonekaluja oli kolmessa osastossa, mutta kaksi osastoa ja taukotila näyttivät olevan käytössä.

Lähemmin tarkasteltuna yhdessä osastossa oli kolme käytössä olevaa työpöytää ja sohvaryhmä. Sohvaryhmän edessä oli iso televisio, jonka edessä lattialla oli Playstation 4 ja epämääräinen läjä pelejä ja peliohjaimia.

Viereisestä työtilasta oltiin tehty pöydät yhteen liittämällä hieman itsetehdyn näköinen neuvottelutila. Neloskerroksessa ei ollut muita neuvotteluhuoneita.

Kun herra Wollter oli osoittanut kahviautomaattien ja vessojen ylimalkaiset sijainnit, hän vei Anteron sille osastolle, missä oli heidän lisäkseen kaikki kolme muuta Hybridiuhkien Torjuntayksikön työntekijää.

”Ihme on tapahtunut – kutsukaa media paikalle”, herra Wollter sanoi rauhallisella, ehkä jopa ivallisella äänellä.

Antero ja huoneessa olevat kolme miestä katsoivat Hugoa.

”Te olette ensimmäistä kertaa minun aikanani kaikki täällä jo yhdeksältä”, Wollter jatkoi.

”No, mutta kun sinä laitoit sen vihaisen viestin, että täällä on pakko olla jo näin kukonlaulun aikaan. En olisi edes ehtinyt, ellen olisi tullut taksilla”, lähes kaksi metrinen järkäle sanoi puhuen hitaasti ja rauhallisesti.

”Tässä on uusi työntekijämme, Antero Meretniemi”, herra Wollter sanoi.

”Moi vaan kaikille!” Antero yritti kuulostaa itsevarmalta, vaikka se vaikutti nyt hieman vaikealta.

”Tervetuloa päiväkotiimme. Mikä sinussa on vikana, kun sinut tänne on laitettu?” melko isokokoinen hawaijipaitaan pukeutunut mies sanoi.

Antero katsoi mieskolmikkoa. Kaikki olivat ylipainoisia. Kaksi oli pukeutunut tummiin vaatteisiin ja yksi ikään kuin vastakohtana pukeutunut hawaijipaitaan ja oransseihin shortseihin. Kaikki hymyilivät.

Herra Wollter halusi keskeyttää: ”Mennään viereiseen neuvottelutilaan. Tutustutaan ja jokainen saa kertoa kuka on ja mitä on tehnyt.”

”Entä jos ei ole tehnyt mitään?”, isoin miehistä sanoi.

Wollter ohitti kysymyksen.

”Kimmo, aloita sinä”, Hugo sanoi, kun kaikki viisi oli päässyt istumaan saman pöydän äärelle. Kimmo oli miehistä se pisin ja Anteron arvion mukaan noin 150 kilogramman painoinen.

”No, minä sitten aloitan”, sanoi iso mies. ”Minä olen Kimmo Laukkanen ja olen täällä pääarkkitehtinä. Olen itseasiassa ensimmäinen tähän yksikköön palkattu työntekijä – ja luultavasti jään tänne viimeiseksi.”

Kimmo Laukkanen puhui aika hitaaseen tahtiin ja samalla katseli uteliaasti ja hymyillen Anteroa.

”Kerro mitä teet työksesi”, Herra Wollter usutti.

”Arkkitehdin työ on oikeastaan komplementti kaikkien muiden töistä. Eli arkkitehti tekee kaiken sen, mitä muilta jää tekemättä. Ja usein se menee niin, että arkkitehti tekee vielä senkin, mitä muiden piti tehdä ja loppujen lopuksi ottaa vielä haukut vastaan.”

”Niin niin, mutta kerro mitä sinä teet täällä työksesi”, Hugo intti.

”No, tavallaan minä en tee mitään…”

Antero näki, että Hugo Wollter oli raivostumassa, mutta yritti hillitä itsensä.

”… mutta minulle ikään kuin maksetaan siitä, että olen ikään kuin orkestroimassa täällä projekteja.”

”Millaisia projekteja?” Hugo yritti edistää keskustelua.

”Se mitä projektissa tehdään ei ole vielä selvinnyt konkreettisella tasolla. Itseasiassa, toistaiseksi projektin tarkoitus on lähinnä ollut selvittää, mitä sen projektin olisi A – tarkoitus tuottaa ja B – mahdollista tuottaa.”

”Mielenkiintoista”, Antero sanoi täydellisen puhtaasta kohteliaisuudesta.

”…Mutta kun resursseja ollaan vähennetty, olen oikeastaan täällä ikään kuin oma pomoni sata prosenttia ajasta ja samalla sitten yritän myös olla näiden kahden pomo. Ja koska en ole oikein saanut vastausta A:han enkä B:hen olemme hieman junnanneet paikoillaan.”

”Kerro siitä analyysiosuudesta?” Wollter sanoi.

Kimmo oli hiljaa ja katsoi hieman kysyvästi Hugoa.

”Mitä teidän pitäisi analysoida?” Antero sanoi, koska hiljaisuus oli häiritsevää.

”No oikeastaan ihan mitä tahansa”, Kimmo vastasi hitaasti puhuen. ”Algoritmien kannalta se, mitä niihin syötetään, on ihan sama asia. Kuvittele esimerkiksi kone, jonka toisesta päästä työnnetään sisään perunasalaattia ja toisesta päästä tulee perunasalaattia ulos. Tai vaikkapa sienimuhennosta.”

”Ja te siis yritätte löytää jotain siitä aineistosta, mitä siihen koneeseen syötetään?” Antero kysyi, vaikkei ollut varma oliko se viisasta.

”No se on vielä hieman kesken, että mitä kaikkea tämä kone sieltä löytää, mutta se onkin vaikea juttu. Sinäkin tulet sen sitten kyllä oppimaan.”

Kimmo oli hermostunut ja naputteli sormenpäillään pöytää. Hymy oli hävinnyt hänen kasvoiltaan. Hän ei selvästikään halunnut puhua projektinsa yksityiskohdista.

Hugo sanoi: ”Kimmo on siis ohjelmoimassa tekoälyä, jonka tarkoitus on löytää ja mallintaa internetin julkisilla tai pimeän verkon keskustelupalstoilla olevaa kommunikaatiota ja löytää sieltä mahdollisia uusia ääri-ilmiöitä. Tai ainakin sitä Kimmon pitäisi tehdä. Sitä on tehty kaksi vuotta. Ehkä Kimmo voi myöhemmin esitellä sitä tekoälyä.”

”Tuo on kyllä oikeasti mielenkiintoista”, Antero sanoi.

”En kutsuisi sitä tekoälyksi. Siinä on siis vain se teko, muttei vielä älyä. Joten ei siinä ole oikeastaan demottavaakaan juuri laisinkaan, varsinkin kun aloitimme tekemään sitä juuri alusta.”

Antero kävi päänsä sisäistä kamppailua siitä, oliko tämä arkkitehdiksi itseään kutsuva henkilö jonkinlainen nero, jonka tasolle Antero ei yllä vai jotenkin vajaaälyinen, joka on vain nimetty arkkitehdiksi.

”No, kerro sinä Johan, mitä sinä teet”, Hugo sanoi ja osoitti miestä, joka oli pukeutunut oransseihin shortseihin ja havaijipaitaan.

”Joo. Johan Widgren, hyvää huomenta. Minä oikeastaan pidän täällä koneiston pyörimässä ja autan aina muita tarpeen tullen. Eli oikeastaan koko ajan.”

”Minkä koneiston?” Antero kysyi.

”Tavallaan sen kaiken infran, mikä tarvitaan pyörittämään tätä osastoa. Täällä infra on rakennettu paljon suurempaa kapasiteettia varten, kuin mitä nyt on käytössä. Mutta sitä infraa pitää kuitenkin ylläpitää – käytettiin sitä tai ei.”

Antero yritti miettiä, millaista infrastruktuuria piti pitää yllä osastossa, jossa on vain kourallinen työntekijöitä, muttei kehdannut kysyä.

”Onko teillä suurikin konesali?” Antero kysyi.

”On. Koko kolmas kerros on konesali.  Voin näyttää sen sinulle, jos saan kulkulupani takaisin.”

”Johanin kulkulupa palvelinhuoneeseen evättiin, kun hän aiheutti siellä tulipalon”, herra Wollter sanoi.

Antero katsoi Hugoa varmistaakseen, ettei tämä laskenut leikkiä. Ei hän laskenut.

”Minä en varsinaisesti aiheuttanut paloa, vaan tekemäni sähkökytkökset”, Johan puolusteli.

Antero puri poskeaan, jottei alkaisi hymyillä tai nauraa.

”Johan on entinen poliisi”, Hugo sanoi.

”Ja nykyinenkin. Se ei lähde miehestä koskaan.” Johan olisi ehkä kuulostanut uskottavammalta ilman hawaijipaitaa ja oransseja shortseja.

”Gordon on kanssa ohjelmoija”, Hugo sanoi, ja osoitti viimeiseen parrakkaaseen ja kaljuun mieheen.

”Pääohjelmoija”, mies sanoi. ”Olen Gordon Bellford ja täällä pääohjelmoijana.”

”Minkälaisia ohjelmia teet?” Antero kysyi, kun tuli hiljainen hetki.

”Juuri nyt en mitään, koska odotan, että ympäristö valmistuu”, Gordon sanoi. Hän lausui suomea osittain brittiaksentilla.

”Mitä ympäristöä?”

”Ohjelmointiympäristöä”, Gordon vastasi täydellä ammattiylpeydellä.

”Mistä sinä odotat sitä?” Hugo sanoi selvästi ärtyneenä. Asiasta oltiin selvästi puhuttu kovaan sävyyn aiemminkin.

”Johanilta, mutta Johanilla on kädet täynnä töitä?” Gordon sanoi.

”Kyllä. Ymmärrän, hän pitää yllä sitä infraa”, Antero ymmärsi tilanteen. ”Mitä alat ohjelmoimaan, kun saat sen ohjelmointiympäristön käyttöösi?”

”Kimmo ei ole vielä kertonut”, Gordon vastasi.

”Koska en vielä tiedä”, Kimmo sanoi.

Kaikki kolme miestä nyökytteli.

”Eiköhän tämä riittänyt”, Hugo sanoi ja nousi huokaisten pöydästä. ”Menkää tekemään jotain. Minä näytän Anterolle lisää paikkoja.”

”Eikö tämä uusi mies esittele itseään?” Johan kysyi.

”Myöhemmin”, Hugo sanoi.

Hugon oma huone oli kuudennessa kerroksessa. Ikkunasta oli yllättävän vihreä näkymä. Antero tajusi, että vaikka alue oli harmaa ja ankea, se oli kuitenkin Keskuspuiston vierellä. Niin kaunis ikkunamaisema oli Helsingissä harvinainen.

Huonekin oli tilava ja kalustettu hillitysti, mutta tyylikkäästi. Hugon pöytä oli tummaa puuta ja sen takana oli iso nahkainen työtuoli. Vieraille tarkoitetut kaksi tuolia olivat samaa sarjaa ja lähes yhtä isoja.

Ikkunan edessä oli kukkapöytä vaaseineen, muttei siinä ollut yhtään kasvia.

”Sano, mitä ajattelet heistä?” Hugo sanoi heti, kun he olivat istuneet.

”Ihan mukava tiimi, ja…”

”Ei kun vittu soikoon, sano mitä ajattelet ammattilaisena heistä!” Hugo korotti ääntään.

”Haluatko kuulla totuuden?” Antero kysyi varovasti.

”Palkkasin sinut kertomaan totuuden!”

”He vaikuttavat melko hyödyttömiltä. He eivät taida tietää, mitä heidän pitäisi tehdä. Ja vaikka tietäisivät, he tuskin osaisivat tehdä sitä.”

”Jatka”, Hugo oli painanut päänsä ja hieroi ohimoitaan.

”Jos heidän olisi tarkoitus tehdä jonkinlaista ohjelmistoa, he ovat täysin väärässä paikassa. Heillä oli vain tekosyitä, miksi he eivät tee mitään.”

”Mistä arvelet sen johtuvan?”

”He ovat täydellisiä idiootteja. Älykkyysosamäärä lienee jossain Cro-Magnonin ihmisen ja gibbonin välimaastossa.”

”Kiitos! Kivi putosi sydämeltäni”, Hugo Wollter sanoi. ”Katsos, minä olen saanut sotilaskoulutuksen ja valmistunut valtiotieteellisestä. Kummassakaan oppilaitoksessa minulle ei opetettu mitään tietokoneisiin liittyvää. Ymmärrän kuitenkin sen verran, että oletan sairaanhoitajana toimineen äitini olevan parempi tekemään tietokoneohjelmia kuin nuo kolme. Ja äidilläni on paha dementia.”

”Miksi et irtisano heitä?”

”Heille on kaikille tarjottu viiden vuoden palkka, jos he eroaisivat itse. Siinä vaiheessa, kun oli ilmiselvää, että koko hanke oli mennyt poskelleen, työntekijöille tarjottiin vuoden palkkaa, jos irtisanoutuvat. Se riitti lähes kaikille. Nuo kolme eivät vain suostu lähtemään.”

”Miksi?”

”En usko, että kukaan muu on niin tyhmä, että palkkaa heitä. Nyt meidän on vaihdettava puheenaihetta”, Hugo Wollter sanoi ja otti lukitusta pöytälaatikostaan paperin ja liu’utti sen pöydän pintaa vasten Anterolle.

Valkoiselle paperille oltiin tulostettu kaksi riviä tekstiä.

Ylimmällä rivillä luki: aion.

Toisella rivillä oli pitkä, lähes rivin mittainen, sekalainen sarja isoja ja pieniä kirjaimia, numeroita sekä erikoismerkkejä.

Antero katsoi paperia viitisen sekuntia ja työnsi sen sitten pöytää pitkin takaisin Hugolle.

”Sinun pitää opetella se ulkoa, sillä…”

”Se on minun käyttäjätunnukseni ja salasanani. Opettelin ne jo”, Antero sanoi rauhallisesti.

Herra Wollter hymyili tyytyväisenä: ”Tuolla käyttäjällä on pääsy kaikkeen.”

”Mihin kaikkeen?”

”Kaikkeen, mitä uskallat kuvitellakaan.”

”Minulla on hyvä mielikuvitus.”

”No sitten voit kuvitella, mihin Keskusrikospoliisi, armeija, ulkoministeriö ja koko julkinen sektori pääsee käsiksi. Jos pitää päästä jonnekin muualle, niin sinun on itse tehtävä reikä sitä varten. Jos tarvitset laskentatehoa, kolmannen kerroksen konesali on käytössäsi.”

Anteron ihokarvat nousivat pystyyn.

”Jos tieto on valtaa, niin kuin sanonta menee – sinulla on nyt eniten valtaa Suomessa. Cro-Magnonit eivät tiedä tästä. He luulevat, että sinut on palkattu heidän projektiinsa. Kaksi heistä saattaa luulla, että ovat sinun esihenkilöitäsi, mutta älä anna sen häiritä. Jos keksit heille mitään, siis yhtään mitään järkevää tekemistä, niin arvostaisin sitä suuresti. Käytä heitä vaikka paperipainoina tai pyydä hakemaan sinulle lounasta.”

”Mitä oikastaan haluat, että teen sillä kaikella?”

Hugo nousi seisomaan ja katsoi ulos aurinkoiseen Keskuspuistoon. Hän oli hetken hiljaa.

”Vaalit on tulossa. Pääministeri soittaa minulle parin päivän välein ja sanoo, että tämän laitoksen pitää saada joku läpimurto”, Wollter sanoi miettien jokaista sanaansa.

”Millainen läpimurto?”

”Tämä hanke, joka on ollut täydellinen helvetin katastrofi, on pääministerin lempilapsi. Tarvitsemme ihan mikä tahansa löydön, josta saadaan kansainvälinen uutinen ja joka saa pääministerimme näyttämään hyvältä kotimassa ja ulkomailla.”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s