Kuuntele 6. luku:
”Voi vitun pillu!” ääni, joka oli täynnä raivoa, kuului avokonttorissa.
Johan oli työntänyt koko ylävartalonsa kopiokoneen huoltoluukusta sisälle. ”Minä jäin jumiin tähän asiaan!”
Gordon ja Kimmo juoksivat, tai ainakin kävelivät nopeahkosti paikalle.
”Miksi sinä olet mennyt sisälle tulostuskoneeseen?” Gordon kysyi.
”Minä yritän lisätä paperia. Antero pyysi tulostamaan jotain papereita.”
”Paperia lisätään tästä luukusta”, Kimmo sanoi ja avasi yhden alemmista luukuista. Kuului epämiellyttävä rusahdus ja Johan alkoi kiljumaan tuskasta. Paperiluukku ei avautunut.
”Sormi! Mun sormi on välissä älä vedä!”
”Mikä sormi?” Gordon kysyi.
”Mitä vittua sen on väliä, mikä sormi? Auttakaa minut pois!”
”Miksi et tule itse pois samaa reittiä, kuin olet sinne mennytkin?” Kimmo sanoi ja oli säilyttänyt edelleen rauhallisen ja hitaan puhetyylinsä.
”Minun paitani kaulus on jäänyt kiinni jonnekin!” Johan raportoi kopiokoneen sisältä.
Gordonin ilme kirkastui. Hän oli saanut idean: ”Jos minä menen tulostamaan jotain, niin ehkä se paita vapautuu. Jos se on vaikka jonkun männän takana.”
”Onko tulostuskoneissa mäntiä?” Kimmo kysyi mietteliäänä. ”Tiesittekö, että valtamerilaivojen männät ovat niin suuria, että me kaikki kolme mahtuisimme seisomaan sen päällä?”
”Mahtuisiko tuo tulostinkonekin?” Gordon kysyi.
”Mahtuisi, jos Johan olisi kokonaan sen sisällä eikä vaan puoliksi”, Kimmo tuumaili rauhallisesti.
”Menkää nyt, saatana, hakemaan Antero!” Johan huusi ja oli yhä hermostuneempi.
Antero oli itseasiassa seurannut hieman kauempaa kollegoidensa kamppailua tulostusteknologiaa vastaan. Hän oli tulossa hakemaan pyytämiään papereita, sillä niitä ei ollut kuulunut, vaikka yleensä Johan toimittaa pyydetyt tulosteen suhteellisen nopeasti.
”Riisu paitasi, niin pääset pois”, Antero vihjasi.
”Niin, ota paitasi pois”, Gordon toisti innostuneena.
”Ota paitasi pois”, Kimmokin innostui. ”Mutta pidä housut jalassa.”
”Se irtoaa. Minä taidan päästä pois”, Johan ähki samalla, kun yritti riisua paitaansa.
Minuutin pituisen ähinän jälkeen kopiokoneen vieressä oli hikinen, paidaton ja pullea huohottava olento. Johan löi vielä päänsä kopiokoneen aukinaiseen luukkuun noustessaan seisomaan.
”Sain tulostettua vain osan, kun…” Johan katsoi paitaansa, joka oli osittain koneiston syömä.
”En minä oikeastaan tarvitsekaan niitä tulosteita”, Antero sanoi. ”Hakekaa kahvia. Meillä on pian tiimipalaveri.”
Antero oli ollut töissä vihapuhepoliisissa hieman yli kaksi kuukautta. Sinä aikana hän oli vallannut yhden kuudelle hengelle tarkoitetun osaston itselleen. Anteron oman osaston, jota kutsuttiin Anteron Isoksi Pajaksi, oviaukkoon oltiin asennettu lukittu ovi. Sinne oli pääsy vain Anterolla ja herra Wollterilla, mutta hän ei koskaan käynyt siellä ilman Anteron lupaa.
Anterolla oli oma työpiste, jossa oli kolme näyttöä ja erittäin leppoisan näköinen nahkatuoli. Hän oli tilannut sinne myös ison neuvottelupöydän nahkatuoleineen ja sen päähän kaksi isoa näyttöä esitysten jakamista varten. Koska hänellä oli myös sohvaryhmä, televisio, oma jääkaappi, mikroaaltouuni ja neljä isoa valkotaulua, hän oli saanut täytettyä lähes koko tilan. Hän oli tyytyväinen, että Hugo oli hyväksynyt lähes kaikki hänen toiveensa. Kahviautomaattia ei saanut omaan huoneeseen, koska siellä ei ollut vesipistettä, eikä Wollter hyväksynyt Anteron ajatusta tehdä seinään ikkuna.
Osaston palaverit pidettiin Anteron Isossa Pajassa, sillä siellä oli parhaat näytöt.
Kimmo, Gordon ja Johan istuivat huoneessa läppäriensä kanssa. Antero istui vielä oman työpöytänsä ääressä, sillä Hugo Wollter ei ollut vielä paikalla.
Herra Wollter tuli viisi minuuttia myöhässä. Se ei ollut hänen tapaistaan.
”Anteeksi, tuli tärkeä puhelu”, hän sanoi ja istui tuolilleen. Kaikki tiesivät, että Wollter puhui melko usein jopa presidentille ja vielä useammin ministereille.
Heille oli muodostunut omat paikkansa, jonne he istuivat. ”Antero, voit aloittaa heti. Hetkinen, Johan, miksi helvetissä sinulla ei ole paitaa?”
”Tulostinkone söi sen”, Johan sanoi vakavana.
Herra Wollter katsoi Anteroa.
Antero nyökkäsi.
”Tällä kertaa itseasiassa Johan saa aloittaa”, Antero sanoi.
”Mielenkiintoista”, Hugo Wollter sanoi hieman epäuskoisesti, sillä hän oli jo tottunut siihen, että ainoa hänen ryhmästään, joka pystyi tuottamaan mitään älykästä sanottavaa, oli Antero Meretniemi.
Johan kytki koneensa huoneen seinällä olevaan näyttöön. Ruudulle ilmestyi kaavio, jossa oli kuvattu jonkinlainen palvelinarkkitehtuuri.
Johan nousi seisomaan: ”Tässä on meidän palvelinhuoneen tilanne nyt. Olen ottanut konehuoneen kaikki palvelimet käyttöön. Tai itseasiassa melkein kaikki. Tästä kuvasta näkee, että nuo kolme on vielä harmaana, koska niissä on jokin ongelma. Aion selvittää ne.”
”Saatko olla nykyään yksin konesalissa?” Wollter kysyi.
”Kyllä. Antero antoi minulle pääsyn”, Johan sanoi ylpeänä.
”Niin annoin. Kävimme läpi ne asiat yhdessä, joita saa tehdä, joita pitää tehdä ja ennen kaikkea, joita ei saa tehdä. Viimeksi mainituista teimme listan”, Antero sanoi.
Johan jatkoi esitelmäänsä, siitä mitä oli tehnyt, mutta isoin osa esityksestä oli vielä kuvausta suunnitelmasta, joka kuvasi mitä oli vielä tekemättä.
Hugo seurasi Johanin pitämää esitystä hämmennyksen vallassa. Johan vaikutti melkein asiantuntijalta. Antero ei puuttunut esitykseen kuin muutaman kerran.
”Johan, tuo oli parasta, mitä olen sinulta koskaan nähnyt. Teitkö tuon esityksenkin itse?”
”Antero vähän auttoi.”
”Ei, kyllä Johan teki kaiken lähes itse”, Antero valehteli. Hän halusi antaa kaiken kunnian Johanille. Johanin esitys olisi ollut vielä paljon vakuuttavampi, jos Johanilla olisi ollut paita päällä esityksensä aikana.
”Mitä muuta meillä on, Antero, tänään tarjolla?”
”Annetaan Gordonin puhua”, Antero sanoi.
Gordon sähelsi näyttökaapelin koneeseensa. Heti, kun hän kytki kaapelin oikeaan reikään kuva tuli ruudulle.
”Minä olen ohjelmoinut tällaista…” Gordon aloitti, mutta Hugo keskeytti hänet heti.
”Hetkinen! Seis! Oletko sinä ohjelmoinut jotain?”
”Kyllä, minä olen tehnyt tällaista…”
”Jumalalle kunnia!” Hugo levitti kätensä ja katsoi ylös kuin rukoileva pappi.
”Antero auttoi”, Gordon sanoi.
Loppuesityksen Gordon Bellford sai viedä loppuun keskeytyksettä. Gordon kertoi, miten hän oli ohjelmoinut automaattiseen raportointiin sopivaa moduulia.
”Hyvää työtä!” Hugo sanoi. Hänellä oli päässään tuhat kysymystä, mutta hän ei halunnut kysyä niitä nyt. Tässä palaverissa hän oli kokenut enemmän positiivisia tunteita, kuin koko uransa aikana vihapuheyksikössä.
Seuraavaksi näytön johdin kytkettiin Kimmo Laukkasen koneeseen.
Hugo Wollteria jännitti. Hänellä oli jo kovat odotukset, josko Kimmokin voisi ylittää itsensä. Se ei tuntunut mahdolliselta, mutta toisaalta tänään oli tapahtunut jo kaksi ihmettä ja Hugo muisti vanhan uskomuksen, että ihmeet tulevat aina kolmen ryppäinä.
Niin tuli tälläkin kertaa. Kimmon esitelmä automaatiosta, jonka avulla voi analysoida erilaisia internetin liikenteen ilmiöitä sai Hugo Wollterin lähes liikuttuneeseen tilaan. Pääosa esityksestä käsitteli erilaisia internetkäyttäytymisen poikkeamia, jotka aiheutuivat Oulun Yliopistollisessa Sairaalassa tapahtuneesta epäillystä raiskauksesta. Sairaalan tapausta pidettiin esimerkkinä siitä, miten tekoälyn avulla voidaan löytää automaattisesti ilmiöitä, joita tapahtuu internetissä.
Tämähän on sitä, mitä meidän yksikkömme pitääkin tehdä. Me teemme ensimmäistä kertaa jotain oikein, Hugo ajatteli mielessään.
”Oletko tehnyt tämän analyysin sillä ohjelmalla, jota olet tehnyt täällä, Kimmo?”
”En. Antero sanoi, että se kannattaa heittää pois ja aloittaa alusta.”
”Ja olet tehnyt tämän parissa kuukaudessa?” Herra Wollter melkein huusi.
”Antero auttoi minut alkuun tässä. Nyt tiedän suunnilleen, mitä pitää tehdä. Ja jos en tiedä, kysyn Anterolta. Tämähän ei ole valmis, vaan tämä on vain testitapaus.”
Hugo ja Antero seisoivat toimistorakennuksen katolla ja katsoivat keskuspuistoon. Aurinko oli painumassa kohti horisonttia, mutta katon piki hohkasi vielä kuumaa.
”En olisi uskonut, että saat nuo Cro-Magnonin ihmiset ikinä tekemään mitään järkevää. Olin itseasiassa jo tehnyt päätöksen, että laitan ne ulos, vaikka väkisin.”
”Team Cro-Magnonilla on ihan hyvä asenne ja sillä pääsee pitkälle. He kyllä oppivat, kun kädestä pitäen näyttää.”
”Miten sinun oma projektisi etenee?”
”Ihan hyvin. Itseasiassa Cro-Magnonit tekevät samaa projektia, he eivät vain tiedä sitä. Olen antanut heille, joitain projektin ulkoreunalla olevia osia, ja kyllä he ovat ihan hyödyllisiä.”
Hugo Wollter sytytti tupakan.
”Oletko yrittänyt löytää jo itsellesi assistentin?” Hugo kysyi.
”En. Ei se oikein tunnu tarpeelliselta.”
”Valitse joku, tai minä valitsen.”
Antero ei vastannut mitään.
”Raportoin tästä meidän edistymisestämme tänään pää-, sisä- ja puolustusministerille. He haluavat tehdä kansainvälisen lehdistötiedotteen.”
”Naurettavaa! Me olemme vasta alussa. Emme ole tehneet vielä mitään, mistä pitäisi riemastua paitsi se, että Cro-Magnonit ovat laskeutuneet puusta. Tehkööt siitä lehdistötiedotteen. Tai siitä, että yksi heistä jäi jumiin kopiokoneeseen.”
”Antero, heidän on pakko saada jotain näkyvyyttä. Heillä alkaa olla vaalipaniikki ja ilman mitään tuloksia me istumme satoja miljoonia syöneen rahareiän päällä.”
”Ymmärrän, mutta se on silti naurettavaa. Mitä he voivat sanoa?”
”Ei mitään yksityiskohtia, mutta sen, että olemme kehittäneet oman hybridisodankäynnin vastaisen tekoälyn ja tulokset ovat lupaavia ja että olemme askeleen edellä muita.”
”Eihän se ole valmis!”
”Tiedän”, Hugo neppasi tupakan tumpin alas katon reunan yli.
”Ei tuollaiset projektit valmistu koskaan. Evoluutio jatkuu, kunnes joku katkaisee virran koneesta.”
”Oletko, Antero, nukkunut yhtään?”
”Kyllä, ihan tarpeeksi.”
”Kulunvalvonnan mukaa olet ollut toimistolla nyt 33 tuntia. Kävisit kotona nukkumassa välillä.”
”Nukuin sohvalla huoneessani.”
Hugo kääntyi kohti huolto-ovea, joka vei katolta sisään: ”Pidä minut ajan tasalla. Pääministeri haluaa nähdä sinut ensi viikolla.”
”Voi jumalauta.”
Kumma Puoli 