Kuuntele 4. luku:
Hugo Wollter oli kertonut jossakin kohtaa edellisenä iltana osoitteen, johon Anteron piti mennä tutustumaan uuteen mahdolliseen työpaikkaansa. Se vaihe keskustelusta oli mennyt totaalisesti Anterolta ohi vahvan humalatilan takia, mutta Esko ja Matti muistivat osoitteen hyvin.
Vanhemmat herrasmiehet tiesivät myös, miten perille pääsisi julkisen liikenteen avulla.
Ensin he ottivat raitiovaunun keskustaan. Antero jopa maksoi matkalipun. Matilla oli teoria, että tulee halvemmaksi matkustaa pummilla ja maksaa siitä välillä tulevat sakot.
Eskon teorian mukaan oli halvinta matkustaa pummilla ja jättää sakot maksamatta.
He kävivät Stockmannilta ostamassa Anterolle siistimmät vaatteet: shortsit, sandaalit, sukat ja kaulusteepaidan. Sieltä löytyi onneksi Anteron suosikkiväriä mustaa.
Matti ja Esko ostivat kumpikin muovipussillisen juotavaa itselleen.
Vaikka Antero oli käynyt suihkussa ja sai ylleen uudet vaatteet, hän tunsi silti haisevansa nahkasohvalle. Hänen krapulansa oli jo ihan siedettävä, mutta se nahkasohvan haju ei.
Keskustasta he jatkoivat kaksi pysäkin väliä paikallisjunalla Ilmalaan.
He kävelivät suurten televisiostudioiden lomasta hieman syrjäisemmälle kadulle, jossa oli vanhoja toimistorakennuksia. Alueen toimistorakennukset olivat nähneet hohtojensa päivät jo useita vuosikymmeniä sitten.
Monen kiinteistön ikkunassa oli kyltti, jossa luki myydään tai vuokrataan. Osa ikkunoista oli rikki tai korvattu vanerilla. Jotenkin oli aistittavissa, että sillä alueella ei tilanvuokrausmarkkinoilla ollut kovin kuuma hehku päällä.
Anteroa alkoi arveluttamaan koko homma pelkästään alueen epämiellyttävän ja rappeutuneen ulkoasun vuoksi. Hän kävi pakonomaisesti läpi eilisillan keskusteluita, mutta se tuntui vain lisäävän ahdistusta.
”Antero, miksi et puhu mitään?”, Matti kysyi.
”Tämä alue näyttää ihan paskalta. Minulla on jotenkin huono aavistus tästä.”
”Tämä alue on ihan paska”, Esko vahvisti. ”Mutta täällä oli ennen isojen firmojen pääkonttoreita.”
”Millainen firma haluaa toimiston tällaiselta alueelta?”
”Sellainen, joka haluaa pitää matalaa profiilia. Vähän niin kuin minä ja Matti.”
”Tuo on sinun uusi työpaikkasi”, Matti sanoi ja osoitti kadun päässä olevaa ruskeasta tiilistä rakennettua kuutiomaista rakennusta, jonka alimman kerroksen ikkunat oli teipattu pahveilla umpeen.
Rakennuksessa ei ollut minkään yrityksen tunnuksia. Se oli ymmärrettävää, sillä niin ankeaan rakennukseen muuttaminen pilaisi minkä tahansa yrityksen imagon. Myös ruman rakennuksen piha olisi estetiikaltaan sopinut keskitysleirille.
Anteroa alkoi huimata. Silmissä pimeni hetkeksi ja hänen silmissään vilahtelivat valot kuin pimeässä tunnelissa ajaessa.
”Minä en mene tuonne. Minun pitää oksentaa”, Antero sai sanottua ja hänen ystävänsä tukivat häntä, kun hän oksensi aamupalansa kävelytien pientareelle.
Anteron piti hetken rauhoittua oksentamisen jälkeen. Hän oli hikinen, vaikka vielä hetki sitten uudet puhtaat vaatteet olivat tuntuneet raikkailta. Hän haistoi vielä sohvan hikisen kosketuksen itsessään. Sohvan haju, ja suoran päähän paistava aurinko tuntui kipuna hänen takahampaissaan. Suussa oleva maku oli kuvottava.
”Minä ei voi mennä tuonne”, Antero sanoi. ”Tai en halua.”
Vielä hetki sitten Stockmannin myymälässä Antero oli ollut hyvällä tuulella. Nyt alueen tympivä ilmapiiri ja kuumuus sai hänet lannistuneeksi. Hän oli menettänyt täydellisesti itsevarmuutensa.
”Sinä menet sinne”, Esko sanoi melko vaativalla äänellä.
Antero hätkähti hieman. Sitten hän katsoi Mattia.
”Tai me kannetaan sinut sinne”, Muhammed jatkoi kylmällä äänellä.
”Me mennään tuohon parkkipaikalle ja me katsotaan, että sinä menet sisään tuonne”, Esko sanoi, ja osoitti parkkipaikkaa, joka oli sitä rakennusta vastapäätä, johon Anteron piti mennä. Parkkipaikalla oli unohdettuja autoja ja roskakasoja. Myös muutama uusi auto.
”Tuossa on muuten herra Wollterin auto”, Esko osoitti oven viereen parkkeerattua mustaa Ford Mondeota.
”Nyt kävelet sisään ja menet tekemään heihin vaikutuksen”, Matti sanoi ja veti Anteron ylös.
Esko läppäisi Anteroa pepulle: ”Hyvältä sinä näytät. Hymyile vaan kaikille suloisesti!”
Ovella Antero mietti, mitä ovipaneelin noin kuudestakymmenestä nappulasta pitäisi painaa. Paneeli oli selvästi uusi, mutta nappuloiden viereisissä nimilaatoissa ei ollut nimiä. Hän painoi ensimmäistä yläoikealla.
Ovi naksahti heti auki.
Anteroa jännitti edelleen, mutta hän astui sisään käytävään. Lyhyt siisti vaaleaksi laatoitettu käytävä päättyi T-risteykseen. Se oli kuitenkin vain hämäystä, sillä vaikka kääntyi vasemmalle tai oikealle päätyi kuitenkin saman käytävän jatkeeseen.
Lyhyt käytävä päättyi aulaan, jossa oli tyhjä vastaanottotiski ja muutamia nojatuoleja odottelijoita varten. Kaikki näytti uudelta, mutta missään ei ollut mitään informaatiota siitä, että mihin toimistoon vieras oli tullut. Aula oli valaistu kirkkailla ledikiskoilla, joita oli lattian rajassa ja katossa.
Tyhjän vastaanottotiskin takana vasemmalla puolella oli sameaa lasia olevat jykevät pariovet. Se oli ainoa suunta jatkaa, vaikka Anteron mielessä kävi edelleen myös pois juokseminen.
Sähkölukko surahti ja toinen pariovista aukesi. Hugo Wollter astui aulaan. Hänellä oli samanlainen harmaa puku päällä, kuin eilenkin. Hugon kaulassa roikkui tunnistekortti, jossa oli poliisin logo ja hänen kuvansa. Hän näytti kuvassa häiritsevän paljon samalta, ilmettä myöten, kuin oikeassa elämässä. Hugon toisessa kädessä oli musta paperikansio.
”Tervetuloa, Antero”, Hugo Wollter ojensi kätensä.
Antero kätteli häntä. Anteroa harmitti heti kätellessä, ettei hän puristanut Wollterin kättä itsevarmemmin. Hugo piti jalkaansa oven välissä, jottei se sulkeutuisi ja menisi lukkoon.
”Mennään peremmälle. Saat heti ensimmäiseksi kahvia. Sinähän joit kahvisi maidolla, ilman sokeria?”
Antero ei vastannut mitään. Hän mietti, että mistä helvetistä tuo voi senkin tietää?
Hän ei viitsinyt kommentoida, sillä häntä nolotti eilinen humalatila ja se, ettei hän muistanut mistä kaikesta he olivat puhuneet. Ehkä Hugo kysyi hänen kahvinjuontitottumuksistaankin jossain vaiheessa iltaa.
Heti pariovien jälkeen oli kolme metallinpaljastinta. Hugo viittasi Anteron kävelemään portista ensimmäisenä. Metallinpaljastin piippasi äänekkäästi.
”Minulla on kännykkä ja avaimet ja…” Antero alkoi selittää ja kaivella taskujaan.
Hugo Wollter käveli perästä ja piippaus oli vielä äänekkäämpää.
”Mennään”, hän sanoi ja lähti jatkamaan kohti hissejä.
Hugo heilautti kättään hissipaneelissa olevan sähköisen lukijan edessä, ennen kuin valitsi kerroksen. He ottivat hissin viidenteen kerrokseen.
Antero tunsi edelleen nahkasohvan sieraimissaan ja toivoi, ettei herra Wollter huomaisi sitä. Toive saattoi olla turha.
Hissin ovet avautuivat pieneen eteistilaan, joka oli tyhjä. Seinällä oli vain magneettinen ilmoitustaulu, jossa oli edelleen saksalaisen valmistajan nimitarra. Suoraan hissiä vastapäätä oli lasiovet.
Hugo Wollter heilautti taas kättään sähköisen lukijan edestä ja ovi naksahti surahtaen auki.
He astuivat sisään. Heidän edessään oli suuri avokonttori.
Antero jäi huomaamattaan ihmettelemään edessään olevaa suurta toimistosalia.
Toimistossa oli kaikki ihan uutta, niin kuin kaikkialla muuallakin. Siellä jopa tuoksui uudelta. Työpöytiä oli kymmeniä. Ne olivat isoja ja siisteissä harvoissa riveissä. Jokainen työpiste oli erotettu muista noin miehen korkuisilla sermeillä. Sävyt olivat tummahkot, mutta hillityt. Paljon meren sinistä ja harmaan eri sävyjä.
Kaikkialla oli aivan hiljaista, sillä seinät, katto, sermit ja kokolattiamatto olivat pehmeää ja ääntä eristävää tekstuuria. Valaistus oli upotettu seinä- ja kattopaneeleihin.
”Tule, Antero. Neuvotteluhuone on täälläpäin”, Wollter sanoi palauttaen Anteron todellisuuteen.
Kun he kävelivät työpisteiden välistä käytävää, Antero huomasi, että monen kalliinnäköisen toimistotuolin päällä oli vielä muovinen kuljetussuoja. Jokaisessa työpisteessä oli kaksi kaarevaa näyttöä, mutta monen johdot olivat edelleen rullalla pöydällä.
Osaa työpisteistä oli ehkä käytetty aiemmin, mutta kaikki oli jätetty siistiin kuntoon.
”Ehdit tutustua kaikkeen myöhemmin. Meillä on sitä ennen muodollisuuksia täytettävänä”, Wollterin ääni kuului oudon vaimeana, vaikka hän oli ehkä kuuden metrin päässä.
Antero ihmetteli äänen vaimeutta ja sanoi: ”Hep!” äänekkäästi.
Oma äänikin vaikutti oudolta.
Hugo katseli Anteroa huvittuneena: ”Meillä on täällä avokonttorissa aktiivinen melunvaimennus. Nuo katossa olevat pyöreät valkoiset elementit ovat vastamelukaiuttimia.”
Koko isossa toimistosalissa ei ollut heidän lisäkseen ketään. He kävelivät sen läpi ja tulivat neuvotteluhuoneeseen. Neuvotteluhuoneen oven pielessä oli nimilaatta Napoleon.
Isoon ovaalinmuotoiseen pöytään oli katettu kahvia ja keksejä. Vieressä oli pieni teräskannullinen maitoa.
Herra Wollter laski paperikansion oman tuolinsa eteen.
”En tiennyt onko sinulla nälkä, joten tilasin vain keksejä.”
”Jos saan kahvia, olen tyytyväinen”, Antero vastasi ja alkoi omatoimisesti lorottaa kahvia isosta termoskannusta mukiinsa.
Antero oli tyytyväinen, sillä pöydällä olevan termoskannun koko viittasi siihen, että kofeiinia olisi saatavilla pitkäksi aikaa.
”Meillä on yläkerrassa hienompia toimistoja, mutta en voi viedä sinua sinne, ennen kuin olemme allekirjoittaneet muutaman paperin.”
”Eikö tämä ole hieno?”
”Ylimmässä kerroksessa on ikkunoita. Viihdyn siellä sen takia paremmin.”
Antero tajusi, että hän ei ollut rakennuksen sisällä ollessaan nähnyt yhtään ikkunaa.
Antero joi kahviaan ja herra Wollter järjesteli papereita kolmeen pinoon. Anteroa häiritsi suunnattomasti, että hän ei edelleenkään ollut ihan varma, missä hän oli ja mistä tilanteessa oli kyse.
Antero oli juuri avaamassa suunsa ja kysymässä asiasta, kun Hugo alkoi puhumaan virallisella äänen sävyllä.
”Tervetuloa Suojelupoliisin Hybridiuhkien Torjuntayksikköön”, Hugo hymyili juhlavasti.
”Kiitos”, Antero sanoi niin vaimeasti, että se jäi Wollterin puheen alle.
”Meillä on iso nivaska papereita allekirjoitettavana neljänä kopiona, joten aloitetaan.”
—
Allekirjoitettuaan työsopimuksen, salassapitosopimuksen ja noin kymmenen muuta kaavaketta, Antero sai herra Wollterilta Hybridiuhkien Torjuntayksikön lyhyen, mutta ilmeisen rehellisen historian.
Nykyinen Suomen hallitus oli valittu keväällä 2015.
Jo ensimmäisen vuoden aikana asiat alkoivat mennä pahasti pieleen. Terveydenhuollon ja vanhustenhoidon rajut leikkaukset aiheuttivat lukuisia kuolemia kaikkialla Suomessa. Leikkaukset koulutuksesta sai koko opetusalan kriisiin päiväkodeista yliopistoihin. Veronalennukset helpottivat ainoastaan hyvätuloisia ja rikkaita. Monen eläkeläisen piti alkaa miettiä syökö ruokaa vai lääkkeensä, sillä molempiin ei ollut varaa.
Pääministeriä syytettiin rahojen ohjaamisesta yritystukina sukulaistensa ja osittain itse omistamiinsa yrityksiin. Pääministerin ja kahden muun ministerin nimi tuli esille ratsioissa, joita tehtiin Caymansaarilla ja Neitsytsaarilla sijaitseviin veroparatiisiyhtiöihin.
Hallituksen suosio oli ennätysalhaalla koko Suomen historiassa. Jopa hallituspuolueiden omat mediat kritisoivat hallitusta.
Jotain piti tehdä. Kansalle piti kehittää uusi vihollinen.
Pääministeri keksi sen.
Pääministeri esitti Euroopan pakolaiskriisin alkaessa avoimen kutsun Lähi-idän ja Afrikan pakolaisille tulla Suomeen. Hän tarjosi jopa oman talonsa heille ja ilmoitti, että turvapaikanhakijoille maksetut tuet nostetaan korkeammaksi kuin missään muualla.
Se oli suunnitelman ensimmäinen vaihe, sillä Pääministerin kutsuun vastasi noin 40 000 turvapaikanhakijaa. Suunnitelma toimi tässä vaiheessa vielä hyvin.
Suunnitelman toisessa vaiheessa piti kehittää uusi vihollinen valtion sisälle: vihapuhujat.
Jotta vihapuhujia voitaisiin torjua näkyvästi, vuoden 2016 lopulla hallitus antoi 50 miljoonan euron lisäbudjetin Poliisin Valtakunnalliseen Vihapuhetutkintaryhmään.
Vihapuhetutkintaryhmä aloitti vuoden 2017 alussa Helsingin poliisilaitoksen alaisuudessa. Sille remontoitiin pikavauhtia Ilmalasta toimisto, sillä Helsingin poliisilaitoksen tiloihin ei mahtuisi ne 50 uutta vihapuhepoliisia, jotka oli aikomus rekrytoida nopeassa aikataulussa.
Rahaa oli paljon ja kaikki piti käyttää heti. Seuraavana vuonna sitä tulisi kuitenkin lisää.
Operaatiosta tuli kuitenkin täydellinen katastrofi. Wollterin mukaan siinä tehtiin kaksi pahaa virhettä.
Ensinnäkin, koko operaatio oli poliittinen näytelmä, sillä vihollinenkin oli keksitty. Se johti siihen, että myös operaation johto oli vain poliittista ohjausta ja teatteria. Sen vuoksi yksikköä ei johdettu järjestelmällisesti toimimaan mitään oikeata rikollista ilmiötä kohtaan.
Toisekseen, rekrytointi oli tehty nopeasti ja vailla minkäänlaista laatukriteeristöä. Yhteensä 47 henkilöä rekrytoitiin parissa kuukaudessa.
Osa oli poliiseja. Poliiseista vihapuheyksikköön haki kuitenkin lähinnä ne, ketkä eivät menestyneet oikeissa poliisin töissä. Moni oikea poliisi jopa halveksui niitä, ketkä hakivat töihin vihapuheyksikköön.
Palkatut siviilit olivat liikkeellä poliittisin motiivein tai sitten he halusivat täyttää jonkun unelmansa agentin roolista, joka oli tarttunut jostain elokuvasta.
Koko yksikkö ei ratkaissut yhtään oikeaa rikosta lyhyen olemassaolonsa aikana. Poliittisen ohjauksen vaikutuksesta saatiin kuitenkin annettua muutamalle perheenäidille tai -isälle muutama päiväsakko Facebook-kirjoittelusta. Yksi niistä tuli yksikön omalle työntekijälle.
”Vihapuhepoliisi” oli mediassa käytetty termi yksiköstä. Sen toiminta aiheutti kyselyiden mukaan vakavan lommon poliisin uskottavuudelle. Sosiaaliseen mediaan ilmestyi parodiapoliiseja, joiden viestejä ei erottanut vihapuhepoliisien viesteistä.
Vuoden 2017 lopulla yksikköä alettiin vähitellen purkamaan yhtä nopeasti kuin se perustettiinkin. Nyt vain vähin äänin. Poliisiylijohdon oli pakko todeta, että homma meni täysin pieleen.
Samaan aikaan kuitenkin perustettiin toinen virasto Suomeen: Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskus, lyhyemmin Hybridikeskus. Se oli NATO:n ja EU:n yhteinen kärkihanke, joka sai runsaasti näkyvyyttä. Näkyvyyttä tuli ennen kaikkea siksi, että julkisen näkyvyyden saamisen käytettiin kymmeniä miljoonia euroja.
Suomeen haluttiin myös alueellinen Hybridikeskuksen alainen yksikkö, joten Vihapuhepoliisi sai vuodelle 2018 kaksinkertaisen rahoituksen – vaikka yksikköä oltiin ajamassa katastrofaalisen epäonnistumisen myötä alas.
Hallitus ei halunnut menettää kasvojaan, joten kulissi paikallisesta hybridiuhkien keskuksesta piti pitää yllä. Sen kulissin nimeksi muutettiin vuoden 2018 alussa Hybridiuhkien Torjuntayksikkö ja se siirrettiin Suojelupoliisin alaisuuteen.
Yksiköllä oli siis valtava budjetti ja vain kourallinen työntekijöitä – eikä minkäänlaista käsitystä siitä, mitä yksikön piti tehdä.
”Onneksi olkoon, Antero Meretniemi, olet nyt yksi meistä!”
Kumma Puoli 