Kuuntele 1. luku:
Antero Meretniemi oli herännyt jo seitsemältä, sillä hänen piti olla ajoissa toimistolla varmistamassa, että hänen tavaroitaan ei hukata muuton yhteydessä. Sen osaston, jolla hän työskenteli, työpisteitä oli määrä siirtää saman kerroksen sisällä. Ei kuulostanut kovin vaikealta, mutta Anterolla oli ainoastaan huonoja kokemuksia yritysmuutoista, joita oli hänen kohdalleen osunut niin paljon, ettei hän enää laskenut.
Vuotta oli kulunut vain 4 kuukautta ja 10 päivää, mutta silti sen aikana oli palkattu satoja uusia työntekijöitä, viety loppuun yhdet YT-neuvottelut ja fuusioitu toisen yrityksen kanssa.
Joka kerta, kun yritysjärjestelyitä tehtiin, myös iso osa johtajista vaihtui ja yrityksen strategia uusittiin perin pohjin. Johtajat tosin vaihtoivat paikkoja keskenään ja strategiassa ei kukaan käytännön työtä tekevä huomannut ikinä mitään eroa – paitsi ne ketkä irtisanottiin, jotta olisi varaa palkata lisää johtajia.
Antero, kuten kaikki muutkin, olivat saaneet vuoden aikana kaksi kertaa uuden hiirimaton, johon oli painettu yrityksen uusimmat arvot. Tällä kertaa uusimmat arvot olivat Kauaskatseisuus, Omistautuneisuus ja Ihmistä lähellä.
Vaikka Antero oli herännyt jo seitsemältä, se ei ollut tarpeeksi. Muut olivat ilmeisesti heränneet jo kuudelta tai aiemmin, sillä toimiston kuudennessa kerroksessa oli adrenaliinia pursuava hälinä, joka toi mieleen turkkilaisen basaarin kaikessa kajahtaneisuudessaan. Hintelät ja huonokuntoiset IT-alan ihmiset nostelivat ja tuupiskelivat muuttofirman laatikoita ja säntäilivät paniikissa paikasta toiseen. Keskustelu oli vihaista. Jostain kuului hentoa itkua.
Kyseessä oli selvästi elämä tai kuolema.
Kerroksessa oli kuuma, sillä jo eilen oli ilmoitettu, että hissit ja ilmastointi tultaisiin ottamaan turvallisuussyistä pois päältä muuton ajaksi. Myöskään ikkunoita ei saisi avata, ettei ilmastointi menisi sekaisin. Eihän se voisikaan mennä, sillä se oli pois päältä, mutta yritysmuuton yhteydessa iso osa logiikasta, jonka evoluutio on ihmisille antanut, katoaa kuin virtsa laariin.
Anteron piti väistää, kun kaksi naista riitelivät jatkojohdosta käytävällä. Toinen repi toisesta päästä ja toinen toisesta. Molempien kasvoilla oli ilme, joka kertoi että he olivat valmiita tappamaan saadakseen itselleen jatkojohdon, jossa oli kuusi pistokepaikkaa. Sellaiset oli varsinaisia harvinaisuuksia. Johtajiston statussymboleita.
Antero Meretniemi valmistautui pahimpaan lähestyessään omaa työpistettään. Olikohan se enää hänen työpisteensä? Hän tunsi hien selässään ja siihen liimautuneen paidan. Jostain takaa kuului rysähdys ja kovaääninen rääkäisy.
Anterolla oli ison kerroksen paras paikka: ikkunapaikka käytävän päässä. Se oli jonkinlainen epävirallinen työsuhde-etu sen johdosta, että Antero oli ollut yrityksen pääarkkitehti jo kuusi vuotta.
Hän ei haluaisi menettää työsuhde-etuaan.
Hänen työpisteen tienoilla näytti olevan hiljaista. Toivonkipinä pilkahti Anteron mieleen.
Se oli kuitenkin turhaa toiveikkuutta. Päästessään oman kubiikkelinsa kohdalle hän huomasi, naisen farkuilla verhotun ja hyvin kasvaneen takapuolen. Nainen oli kumartunut Anteron pöydän alle ja ähisi.
Ilmeisesti kyseessä oli jo Anteron entinen työpöytä. Anteron tietokonekin oltiin viety pois. Sen tilalla oli McIntosh. Anteroa puistatti.
”Hei, mitä se teet siellä?” Antero sanoi kiukun ja hämmästyksen välimaastosta.
Kolaus kertoi naisen lyöneen päänsä pöytään noustessaan. Pienen äherryksen jälkeen naisen kasvot ilmestyivät esiin.
Pullean naisen kasvot olivat punaiset ja hiukset sekaisin. Hänen silmälasinsa oli huurussa. Hänen poskessaan oli raapimisen jälkiä. Mutta hänen kasvoillaan oli kuitenkin voittajan hymy; hän oli ilmeisesti joutunut taistelemaan kerroksen parhaasta työpisteestä ja voittanut.
”Minä laitan minun jatkojohtojani seinään. Voit kyllä auttaa, ellei sinulla ole juuri nyt muuta”, pullea nainen heilutteli kahta maadoitettua jatkojohtoa, joissa oli kummassakin 4 pistokepaikkaa.
Sattumalta Anterolla oli ollut juuri samanlaiset työpisteessään vielä eilen.
”Nuo ovat minun!” Antero karjaisi ja yritti napata edes toisen pullealta naiselta.
Nainen reagoi juuri niinkuin naisen, jonka jatkojohtoja viedään, olettaisi reagoivan: hän tiputti jatkojohdot maahan, laittoit kädet rinnoilleen ja alkoi kiljumaan.
Kiljunta sai jopa muuton aiheuttaman kaaoksen keskellä runsaasti huomiota. Kiljunta jopa tarttui muutamaan naiseen ja yhteen mieheen.
Kaaoksen keskeltä Antero yritti löytää oman esihenkilönsä, joka oli vielä eilen kello 16 luvannut, että Antero saa pitää oman paikkansa. Pääarkkitehdin paikan.
Esihenkilön olisi pitänyt löytyä helposti, sillä heidät sijoitettiin toiseen käytävään. Sinne mentiin pariovista.
Johtajien käytävällä oli huomattavasti seesteisempi tunnelma. Siellä työpisteet olivat tilavampia, ja ne oltiin erotettu toisistaan korkeilla sermeillä.
Siellä ei haissut hiki, pöly ja adrenaliini, kuten työntekijöiden puolella. Ilmastointi oli johtajien puolella päällä.
Antero ajatteli, että hän kävisi johtajien sermit yksitellen lävitse. Tällä puolella kerrosta kaaosta aiheutti ainoastaan se, että pakkausmuovia oli vähän joka paikassa, sillä esimiehille oli tilattu uudet sähkömoottoreilla säädettävät ergonomiset tuolit ja pöydät. Ne oli muotoillut belgialainen eläinsuojeluaktivisti.
Identtiset kaksoset, jotka puheesta päätellen olivat Itä-Euroopasta, kiinnittivät isoa valkotaulua seinään. Antero oli vuosia ruinannut itselleen edes pientä valkotaulua, siinä onnistumatta. Täällä valkotauluja tuntui olevan vähän joka paikassa.
Kaksi jakkuun pukeutunutta kuivan oloista naista valitsi tauluja seinälle. Ilmeisesti he olivat näkevinään jotain vivahde-eroja modernia taidetta edustavissa tauluissa, jotka olisivat voineet olla raivokkaasta aivokupasta kärsivän orankin piirtämiä.
Jokainen tavaroitaan purkava esihenkilö hymyili Anterolle, mutta kukaan ei tervehtinyt. Jokaisen johtajan kubiikkeli kasvoi muuton johdosta vähintään kaksinkertaiseksi. Kasvu mahdollistettiin vain niin, että työtekijöiden puolella kubiikkeleita kutistettiin alle puoleen ja osalle työntekijöistä annettiin lopputili.
”Hei, Antero, katso – meidän uudesta kahviautomaatista saa mustikkamehua ja kaakaota”, eräs toisen osaston isohampainen johtaja sanoi.
Eli sulla ei ole sitten muuta sanottavaa, kuin että johtajien kahvinkeittimestä tulee vitun mustikkamehua, Antero ajatteli ja ei vastannut mitään.
Hän tunsi kyseisen johtajan, Eskon, yhdestä aikaisemmasta projektista, johon he molemmat olivat osallistuneet. Projekti onnistui nipin napin, vaikka kysesen johtajan ammattitaidottomuus oli vaarantaa koko hankkeen. Antero joutui paikkaamaan miehen virheitä yökausia koodaamalla. Esko otti kaiken kunnian itselleen. Antero sai moitteet, siitä että projekti oli viikon myöhässä. Sen vuoksi hän ei saanut sinä vuonna palkankorotusta.
Antero löysi vihdoin esihenkilönsä Arin. Hän oli juuri kiinnittämässä diplomejaan oman työpisteensä takasermiin.
”Ovatko ne suorassa?” Ari kysyi, kun hän näki Anteron.
Diplomit olivat viivasuorassa, sillä Ari oli vatupassin ja nastojen avulla kiinnittänyt narun sermiin, saadakseen suoran linjan.
”Joku nainen on minun paikallani? Minunhan piti saada pitää oma paikkani?” Antero sanoi.
”Suunnitelmat muuttuivat?” Ari sanoi ja nosti Ongelmanratkaisu-kurssin diplomin seinälle. ”Onko tämä suorassa?”
”Miten ne suunnitelmat on ehtineet muuttua, kun eilen kello neljä näytit karttaa, missä mun nimi oli edelleen mun omassa paikassa?”
Ari nosti seinälle taulun, jossa oli kovin vanhan näköinen todistus veren luovuttamisesta.
”Se kartta on nyt tuossa”, Ari sanoi ja osoitti pöydällä olevaa kahta A3-arkkia jotka oltiin teipattu yhteen. Kuvassa oli kerroksen pohjapiirustus ja jokaiseen kubiikkeliin oltiin kirjoitettu nimi.
Moni nimi oltiin yliviivattu ja tilalle laitettu toinen.
Anteron nimi oli niin ikään yliviivattu ja tilalle laitettu Ritva Pölönen.
”Tämä Ritva Pölönen oli saatana soikoon varastanut minun jatkojohtonikin. Kun yritin ottaa niitä takaisin…”
”Annas kun mä arvaan: hän tarttui tisseihinsä ja alkoi kiljumaan?”
”Mistä tiesit?”
”Juuri niin hän sai sinun paikkasi. En voinut kieltäytyä. Se oli ainoa keino saada hänet hiljaiseksi. Nykyään susta voidaan tehdä ilmoitus, jos…”
”Voi saatana, mitä jos mä otan kullistani kiinni ja alan tässä karjumaan? Saanko edes jatkojohdon?” Antero alkoi tulistua.
”Shhh!” Ari sanoi ja vilkaisi ympärilleen. ”Ei se niin toimi. Muista että miehet ovat alistaneet naisia jo satoja tuhansia vuosia. Naisilla on siksi oikeus uhriutua eri tavalla. Minä näytän sinulle uuden paikkasi.”
Antero oli sanaton, vaikkakin edelleen raivona. He kumartuivat kartan ylle.
”Tuossa”, Ari sanoi ja painoi sormensa karttaan työpisteen kohdalle. Sen kohdalla oli 8 eri nimeä yliviivattuna. Sen jälkeen oli tilaa kirjoittaa vain pienellä ”Antero Meretniemi”.
”Tämä paikka ei ole siis kelvannut kahdeksalle eri tyypille ja nyt minä saan sen?” Antero sanoi epäuskoisena.
”Juuri niin, se on ihan spesiaalipaikka sinulle”, Ari sanoi ja hymyili ikään kuin se olisi hyvä asia. Sitten Ari vinkkasi silmää.
Kumma Puoli 